Kohti saavutettavaa yhteisöllisyyttä

Yhteisöllisyys on opiskelijaelämän parasta antia, jos minulta kysytään. Varsinkin Otaniemessä opiskelijan sosiaalista identiteettiä voivat muovata lukuisat yhteisöt. Olipa kyseessä sitten kotikilta tai -ainejärjestö, fuksiryhmä tai harrastekerho, yhteisöllisyyden perustukset voi valaa moniin konteksteihin.

Toivon, että meistä jokaisella on mahdollisuus päästä mukaan haluamaansa toimintaan ja kokea yhteenkuuluvuuden tunnetta. Yhteistä kaikelle yhteisöllisyydelle ovat kuitenkin rajat: ketkä kuuluvat joukkoon ja ketkä jäävät ulkopuolelle. Yhdenvertaisuus onkin keskeinen edellytys onnistuneelle yhteisöllisyyden kokemukselle – ja sen edistämisessä on Aalto-yhteisössämmekin kehitettävää.

Omat kokemukseni yhdenvertaisuuden haasteista yliopistopiireissä liittyvät ableismiin. Ajatteluun, jossa terveyttä ja vammattomuutta pidetään normina, jolloin ihmisiä arvotetaan toimintakyvyn perusteella. Ableismi kietoutuu tiiviisti yhteiskunnan rakenteisiin, hierarkioihin sekä kuvastoihin luomalla olosuhteet, jotka mahdollistavat epäsuoran ja suoran syrjinnän.

Pitkäaikaisesti kyynärsauvoja käyttävänä olen tottunut kaikenlaisiin kysymyksiin tutuilta ja tuntemattomilta. Näistä suurin osa on ollut harmittomia ja hyväntahtoisia. Yleinen käsityshän on, että kyynärsauvoja käytetään apuvälineinä vain lyhytaikaisesti, mikä pitää toki usein paikkansa. Fakta kuitenkin on, ettei kenenkään apuvälineiden käytöstä, tai ulkonäöstä ylipäätään, voi olettaa mitään henkilökohtaista ominaisuutta.

Kaikki kysymykset eivät ole mieltäni ylentäneet. Onkos tullut pidettyä viikonloppuna niin hauskaa, etteivät jalat kanna, onko noi kepit vaan osa sun asua tai mihin sä ees kyynärsauvoja tarvitset, kun liikut noin ketterästi?  Vaikka näiden heittojen ei ole välttämättä ollut tarkoitus loukata, ne tuntuvat silti epäkunnioittavilta ja vähätteleviltä – ja ovat malliesimerkkejä tiedostamattomasta ableismista.  

Ajatellaan stereotyyppisesti, että vammaisuus käsittää vain näkyvät vammat, jolloin oletetaan, että kaikkien toimintarajoitteiden olevan näkyviä. Toisaalta vammalle tai apuvälineiden käytölle saatetaan alitajuntaisesti kaivata selitystä. Lopulta päädytään pisteeseen, jossa vammaisuuden “hyväksyttävyys” sidotaan siihen, kuinka näkyviä vammat ovat. 

Yliopistoyhteisössä tiedostamaton ableismi ilmenee vaikkapa siinä, että saavutettavuus mielletään usein vain rakennetun ympäristön esteettömyytenä. Löytyyhän meiltä hissejä, automaattiovia sekä ramppeja, ja joskus tapahtumakuvauksissa muistetaan mainita tapahtumatilan esteellisyydestä. Aito saavutettavuus vaatii kuitenkin myös muiden ulottuvuuksien huomioimista, kuten viestinnän saavutettavuutta ja toimintatapojen joustavaa mukauttamista monimuotoisen yhteisön tarpeisiin.

Ableismin purkamistyö vaatii meiltä jokaiselta paitsi itsereflektiota, myös ennen kaikkea asenteellista muutosta: halua kuunnella ja ymmärtää muiden kokemuksia sekä uskallusta haastaa vakiintuneita vammattomuutta korostavia normeja. 

Yhdenvertaisuus on avain siihen, että yhteisöllisyys on kaikkien ulottuvilla. Sen toteutuminen edellyttääkin yhteisöiltä syrjinnän nollatoleranssien julistamisen ja linjapaperien ohella konkreettisia tekoja: moninaisuuden arvostamista, syrjivien asenteiden ja etuoikeuksien tunnistamista sekä yhdenvertaisuuden toteutumisen jatkuvaa arviointia. 

Jenni Toivonen
AYY:n yhdenvertaisuudesta vastaava hallituksen jäsen

Vastaa AYY:n toteuttamaan kyselyyn Aallon opiskelijayhteisön yhdenvertaisuudesta ja voita leffalippuja! Kysely on auki 10.3.–28.3.2025 ja vastaamiseen menee noin 10–20 minuuttia. Kyselyn tulosten perusteella suunnittelemme tarvittavia toimenpiteitä yhdenvertaisuuden lisäämiseksi Aalto-yhteisössä. Linkki kyselyyn.